maanantai 31. maaliskuuta 2014

Eräänä huhtikuisena aamuna

Eräänä huhtikuun alun aamuna, kaksi päivää kellojen kesäänpäinkääntämisen jälkeen, unenpöpperöinen äiti-ihminen tassuttelee omasta mielestään vielä tuntia liian aikaisin WC:hen.
Istahtaa. Kaamea ritinä! Menikö pönttö rikki? Ahaa, makaroneja välikannen alla. Perussettiä.
Hanasta tulee vihreää vettä, vesivärinappi sekoittajassa. Hammastahnaan suhtaudutaan jo vähän varauksella. Syystä, sillä se maistuu suolalta. Rasvapurkki onkin tänä aamuna parasta jättää rauhaan...

Sukkalaatikon ensimmäiset sukat näyttävät olevan eriparia. Ja seuraavat. Ahaa, kaikki. Housut nurinpäin, taskuissa rusinoita ja makaroneja. Paita sentään löytyy päälle ihan normimeiningillä. 
Aamiaispöydässä murokulhoon kaatuu murojen seassa lisää makaroneja. Maito näyttää olevan sinistä, myös purkin sisällä. 

Nyt onkin jo kiire herättää muksu hoitoon. Mutta mitä, ovenkahvassa onkin hammastahnaa! (Äiti-ihminen harmittelee, ettei hoksannut sitä aiemmin, tähän luultavasti ei ole lisätty suolaa). Muksu odottaa oven takana jo täysissä pukeissa: sekoitus prinsessaa ja Peppi Pitkätossua. "Äiti, minulta tuli yöllä pisu." "Huoh. Minne?" "No pottaan! Ja nyt mennään! Minä haluan sanoa hoitokaveleille aplillia!" 

Hoitopaikan oven avaa hoitaja vielä yöpuvussaan. Olivatpa onnistuneet kääntämään kaikkia kelloja, niin etten ollenkaan huomannut. Anteeksi ja aprillia vain.

Tänään äiti arvelee leipovansa. Kakusta taitaa tällä kertaa tulla vihreää ja sinistä... 

Lisää vinkkejä huhtikuun alun ilahduttamiseen voi kurkistaa vaikka Positiivareiden sivuilta
http://www.positiivarit.fi/aprillia/5f13b7c3-c28f-4782-92d2-b48fbe2a3e85

torstai 13. maaliskuuta 2014

Hymyn voima

Helmikuu meni, ja kevät tuli. Mitä se nyt jo tuli, ei vielä ole aika kömpiä talvipesästään ihmettelemään muuttolintuja ja pullistelevia silmuja, miettii villasukkarakastaja ja uumoilee mojovaa takapotkua tulevaksi. Huolehtii, miten käy lokeille ja joutsenille sitten kun talvi hoksaa, ettei vielä ollutkaan aika mennä? Entä pellosta pilkottaville oraille? Vai voisiko vain heittää jo luistimet nurkkaan, viritellä grilli takapihalle ja mennä heittelemään kiviä ohenevalle jäälle?

Mitä tästä aikaisesta keväästä sitten pitäisikään ajatella, helmikuun projektista pitää raportoida. Kas minähän lupasin pitää taukoa Facebookista ja panostaa oikeisiin naamoihin tervehtien kaikkia vastaantulijoita. Kävi näin: ensin unohdin mitään luvanneenikaan kunnes puolessa välissä kuuta havahduin. Urhoollisesti yritin sitten etsiä sopivaa tervehdyssanaa ventovieraita varten. "Hei" kuulosti etäiseltä, sen hylkäsin parin kokeilun jälkeen. "Moi" tuntui sopivan nuoremmalle väelle mutta osoittautui hieman liian tuttavalliseksi. "Terve" on hyvä yleissana, jota voi käyttää jokaiseen aikaan päivästä, päättelin.
Silmiin katsominen osoittautui luultua hankalammaksi. Tyypillinen vastaantulija vilkaisee jo kaukaa, onko tulija tuttu ja sen jälkeen tuijottaa maahan mahdollistamatta katsekontaktia. Poikkeustapauksille lahjoitin leveimmän hymyni ja tervehdyksen, muita koitin moikata idealla, että vaikkeivät katso, niin kuulevat edes.

Reaktiot olivat maltillisia. Suurin osa tervehdykseni noteeranneista tervehti takaisin hillityn sivistyneesti. Ei hämmästyksen häivähdystä, ei epäluuloisia vilkaisuja, muutama vaisu hymynkare. Ainut poikkeus oli päihtynyt mies, joka jäi huutelemaan perään, että tunnemmeko me.
Positiivista on se, että pienellä paikkakunnalla tervehditään vieraitakin. Ehkä, jos jatkan tätä sinnikkäästi, tulee sellainen vaikutelma, että tuttuja alkaa tulla vastaan. Ihan niin kuin Ultra Bran laulussa Ilmiöitä  "Jos aina törmää samaan ihmiseen kadulla/  Alkaa pidemmän päälle tervehtiä /
Vaikka ei tiedä tämän nimeä."

Hymystä piti vielä jotain sanoa, jotta otsikko liittyisi edes vähän tähän tekstiin. Minulle tuli sellainen vaikutelma, että jos vastaantulija sattui vilkaisemaan joissain tapauksissa kohti, hymy tuppasi tarttumaan. Tehostetun vaikutuksen sai aikaiseksi sillä, jos mukana oli laulava kolmevuotias, joka myös moikkasi vastaantulijaa. Tässä tuli samalla harjoiteltua tapakasvatusta, vaikka välillä kyllä huomasin, että lapsi otti projektin enemmän omakseen kuin minä - hän muisti tervehtimisen alussa useammin. Ehkä siis minä sain tapakasvatusta?
Ihmisiä, jotka eivät tervehtineet muksulleni takaisin, lapsi kommentoi: "Sillä taisi olla huono kuulo."
Siihen tulokseen päädyimme: vastaan tuli hyväkuuloisia ja huonokuuloisia. Ja jollei hymyä saatukaan tartutettua vastaantulijoihin, joidenkin tutkimusten mukaan hymyileminen parantaa omaa mielialaa, sillä se saa kehon uskomaan, että on syytä hymyillä.

 Mitään vahinkoa en kaikesta päätellen saanut viime kuussa aikaiseksi, joten taidanpa jatkaa kokeiluani vielä tämänkin kuun ja katsoa, mihin se johtaa. Facebook-lakosta ei ollut vastaavaa hyötyä, joten minua saattaa jatkossa tavata sielläkin aika ajoin. Tosin edelleenkin aion elää suurimman osan ajasta livenä.